”Tästä päivästä kaksi viikkoa Helsingin sisäinen, kiitos”. Nyt on taas matkakortissa ytyä ja voin reissata busseissa mielin määrin. Eläkeläisenä ei minun tarvitse tunkeutua ruuhka-aikana väkisin mukaan. Istumapaikka bussissa on tärkeätä, mutta joskus on hauska seistä ja myötäillä ajorataa vähän niinkuin komentosillalta.

Suurin osa matkustajista istuu syventyneinä kännykköihinsä, mutta kuitenkin aina sattuu ja tapahtuu. Eilen, ennen S-Marketin pysäkkiä edessäni oleva nuori mies rupesi levottomasti kaivelemaan taskujaan, nousi ylös ja kurkisti penkin alle. Sitten alkoi taas epätoivoisesti käydä läpi taskujaan.

”Ehkä panit sen tohon kassiin?” Ehdotin. Hänellä oli kädessään muovikassi täynnä ruokatavaroita. ”Siellä se on, matkakortti! Kiitos!” - ”Ei kestä, tiedän tunteen”.

51 pysäkillä paikalle pelmahti alakoululuokka opettajineen, suoraan Maunulan metsästä. Heillä oli käsissään varpuja ja kasveja, luontokirjat ja luupit kerättiin ennen bussin tuloa ja sitten järjestyksessä sisään . Opettaja pyysi anteeksi etuilua, paikallinen rouva ja minä vakuutimme ettei se mitään ja kuinka me ihailimme hänen taitoaan käsitellä nuoria. Bussi tuli täyteen ja desibelit nousi, totta kai, mutta kaikki olivat kohteliaita ja antoivat paikkoja vanhemmille ja keskustelivat ihan ”ihmisiksi”.

Koirani on myös tottunut matkustaja. Se menee mieluimmin näkymättömiin penkin alle ja tekeytyy pieneksi paitsi silloin kuin matkustamme 63 bussissa. Se laskee sen kotibussiksi, missä löhötään keskiosassa ja tiedetään koska pitää nousta ja mennä odottamaan oven luona.

HE